|
|
Post by Teemu on Nov 2, 2021 20:11:05 GMT
|
|
|
|
Post by Teemu on Nov 2, 2021 20:12:19 GMT
02.11.2021
Teemulla pyyhki hyvin.
Hän oli muuttanut vain puoli vuotta sitten Kirkkonummelle, pieneen yksiöön rumaan kerrostaloon keskelle muita rumia kerrostaloja. Niiden ulkonäkö oli kuitenkin Teemulle yks ja hailee, koska hän oli ollut innoissaan uudesta työpaikastaan. Hän oli ollut Leijonalaakson ratsastuskoulun vakiokasvo jo pitkään ja alkanut tehdä jo vuosia sitten töitäkin Räpäkön perällä sijaitsevassa ratsastuskeskuksessa.
Jos tekee kovin töitä, se palkitaan, hän oli ajatellut. Niin oli myös käynyt: kun Jewell oli ostanut uuden tallin, oli hän kysynyt Teemua sinne töihin. Se oli tuntunut lottovoitolta, vaikka hän joutuikin muuttamaan kauas kotoaan. Hienot tilat, hienot hevoset ja pääkaupunkiseudun kilpailumahdollisuudet kutsuivat. Ja ennen kaikkea: hän saisi viedä mukanaan Jewelliltä ostamansa Kaaoksen, voikon tamman, pihassa olevaan upeaan talliin sekä valmentautua huippuesteratsastajan opissa.
Kilpatallin käytävällä oli tyhjää. Siellä ei asunut vielä juuri ketään: puolet karsinoista olivat tyhjillään. Annikan hevoset olivat olleet muualla jo muutaman kuukauden ja Kaaoksen lisäksi karsinoita valtasivat vain uusi yksityinen ja Sinnan Renna. Renna oli kimo, räjähdysherkkä tamma, mutta Teemu oli nähnyt Sinnan hyppäävän sillä ja ymmärsi sen olevan siihen luotu. Omistaja Sinna oli lähes yhtä temperamenttinen eikä Teemu uskaltanut juurikaan puhua vaaleahiuksiselle naiselle.
Kaaos oli hionnut vain hieman selästään, joten Teemu oli vain heittänyt villaviltin sen päälle siksi aikaa kun putsaisi varusteet. Hän teki sen jokainen kerta ratsastuksen jälkeen. Tallissa ei ollut muita kuin hän, mutta Teemu oli jo tottunut olemaan yksin.
Siksi olikin niin kummallista, kun kesken putsauksen satulahuoneen ovi avautui ja ovensuusta häntä tapitti aivan vieras, ruskea silmäpari.
”Ai moi”, vieras tyttö sanoi eikä Teemu ollut ihan varma oliko ääni tylsistynyt, ylimielinen vai eikö kumpaakaan.
”Moi”, Teemu vastasi ja käänsi hetkeeksi katseensa nieleskellen varusteisiinsa. Hän ei pitänyt vieraan tuikeasta katseesta, mutta taisteli halusta tutustua silti. Sanat eivät kuitenkaan meinanneet tulla ulos ja kun ne viimein tulivat, ne olivat väärässä järjestyksessä. ”Teemu. Nimi. Siis mun. Linkomaa.”
Hän halusi vajota maan alle.
”Ninni”, vieras tyttö esitteli itsensä vaivautumatta kertomaan sukunimeeän kuten Teemu. Astuessaan sisään huoneeseen kädet painuivat heti puuskaan hieman uhmakkaasti. ”Mä oon Riesan omistaja.”
”Mä oon Kaaoksen. Sen voikon tamman”, Teemu kertoi, vähän rohkeammalla äänellä.
”Se on kyllä nätti”, Ninni huokaisi, mutta jostain syystä se ei silti tuntunut kehulta. ”Mä ja Riesa aiotaan kisata kenttää ens kaudella. Mitä te teette?”
Teemu heräsi heti kuullessaan lempilajistaa puhuttavan. ”Me myös, ollaan Annikan valmennuksessa. Kuka sua valmentaa?”
”Ai kisaatte vai? Ootteko te kisanneet jo? Millä tasolla te kisaatte?”
Vaalea poika häkeltyi yhtäkkisestä kysymystulvasta eikä edes huomannut Ninnin väistäneen hänen kysymystään.
”Ei me olla vielä, mä ostin Kaaoksen vasta”, hän vastasi ja jostain syystä se nolotti häntä. Ninni näytti olevan tyytyväinen vastaukseen, mutta Teemu ei ollut ihan varma johtuiko se vain tytön selkeästä halusta olla häntä parempi.
”Entä se Sinna?” Ninni kysyi reippaasti. ”Eikö se kimo tamma oo sen?”
”On se, ne kisaa kai jotain metrineljääkymppiä. Se on esteratsastaja”, nuori mies kertoi tietonsa. ”Ne käy usein samoissa kisoissa Annikan kanssa. Niin ne tunteekin toisensa. Sinna on oikeasti aikaisemmin käynyt vain hoitamassa Annikan hevosia, kun se on hevosfysioterapeutti ja -hieroja sekä joskus kai ratsastanutkin. Nyt se tekee tallia kunnes Annika löytää jonkun toisen vakkariksi. Mäkin teen tallia silloin tällöin. Oon virallisesti tossa ratsastuskoulussa töissä.”
Se vaati ujolta Teemulta niin paljon voimia, että hän ei välttämättä saisi enää sanaakaan sanotuksi.
”Ai”, Ninni hymähti ja nappasi tavaroita hevosensa kaapista. ”No hyvä tietää. Toivottavasti ne ei palkkaa tänne mitään ihan torveloa.”
Niine sanoineen Ninni lähti satulahuoneesta eikä puhunut Teemulle enää sanaakaan. Toisaalta Teemu oli siitä onnellinen. Toisaalta Teemu olisi halunnut tulla uuden yksityisenomistajan kanssa toimeen. Hän kaipasi yhteisiä maastolenkkejä ja ratsastuksia, joita ei ollut kilpatallissa saanut nyt nauttia pitkään aikaan. Ninni ei kuitenkaan toistaiseksi tuntunut tytöltä, jonka kanssa sellaisia tapahtuisikaan.
Teemu oli tottunut pienen kylän ihmisten ystävällisyyteen. Niskojaan nakkeleva Ninni ei ollut tippaakaan sellainen.
Jos tekee kovin töitä, se palkitaan, hän kuitenkin toisti itselleen käynnistäessään parhaat päivänsä nähneen autonsa parkkipaikalta kalliiden katumaastureiden keskeltä kohti rumaa kerrostaloa, jonka sisällä olevaa yksiötä hän ei vielä osannut sanoa kodiksi.
|
|
|
|
Post by Teemu on Dec 17, 2021 22:22:32 GMT
17.12.2021
Teemua kävi Ninniä sääliksi. Vaikka hän ei juurikaan tullut toimeen tummahiuksisen tytön kanssa, oli yllättäen tyhjentynyt Riesan karsina ollut kaikille järkytys. Ähky oli jokaisen hevosenomistajan pahin pelko ja Teemu huomasi juottavansa Kaaosta taas vähän enemmän kuin aikaisemmin. Ninni taas vaikutti ehkä jopa tomerammalta kuin aikaisemmin (ja Teemu tiesi sen johtuvan varmasti surun estävästä reaktiosta), mutta ei katsonut Teemua enää lainkaan silmiin. Hän kun oli ollut tallissa Riesan sairastuessa.
Tietenkin hän oli toiminut välittömästi kun oli huomannut. Hän oli hoitanut monia ähkyisiä hevosia aikaisemminkin ja tiesi oireet hyvin. Kun Riesa oli asettunut maate jo toista kertaa vartin sisään, Teemu oli välittömästi nostanut sen ylös ja tarjonnut makuvettä. Kun se ei kelvannut, hän oli riimua käteensä hapuillen soittanut Annikalle. Hevosen ikenet olivat olleet valkoiset, hengitys kiivasta eikä hän korva kiinni kyljen kiiltävää karvaa kuullut mahasta minkäänlaisia ääniä. Teemu lähti taluttamaan, mutta hevonen ei tahtonut kävellä. Meni puoli tuntia, meni tunti, hän käveli eikä hevonen ollut vieläkään kakannut.
Kun Ninni oli kaasuttanut pihaan ja repäissyt riimunnarun Teemun kädestä, oli tyttö katsonut viimeistä kertaa pitkään aikaan häntä silmiin: katse oli pelkkää tulta, silmissä raivosi ja vaaleatukkainen poika tiesi, että Ninni syytti häntä.
Teemu rapsutti hevosensa kultaista karvaa. Hän ei edes pystyisi ajattelemaan sellaista, että jokin niin rakas olisi parantamattomasti sairas, poissa yllättäen, vain muutamassa tunnissa. Miten sellaisesta selviää? Hän ei ehkä selviäisi. Kaaoksen käynti keinutti Teemua selässään, satulankin yli vedetty villaviltti lämmitti takapuolen alla. Maneesin peilistä näkyi hänen oma huolestunut ilmeensä. Teemun ilme oli usein huolestunut.
Hän oli yksin maneesissa hevosensa kanssa, tunnit olivat alkamassa vasta tunnin päästä. Ulko-ovella hän painoi napista sähköoven auki ja käveli hevosensa selässä pihalle. Ilma oli jäinen, ensimmäistä kertaa muutamaan päivään pakkasta enteilevä. Kolme päivää oli satanut vettä ja se oli muuttanut tallipihankin luistinradaksi, vaikka sitä yritettiinkin hiekoittaa. Nyt se oli pakastanut ja maahan syntynyt kuurakerros teki siihen edes vähän kitkaa. Kaaoksella oli jokaisessa jalassa neljä hokkia, koska he maastoilivat paljon eikä sillä ollut hätää liukkaallakaan kelillä. He kävelivät käyntilenkkiä pitkin ohjin, kultainen tamma ei pelännyt mitään.
Tallipihalla hyppivät tasajalkaa muutama hoitaja, jotka Teemu tunnisti ratsastuskoulun puolelta. He pysähtyivät hänen heidät ohittaessaan ja Teemu moikkasi. Hän ei kyllä pitänyt erityisemmin vaaleatukkaisesta Lotesta. Siinä oli jotain samaa kuin Ninnissä, jotain epämiellyttävää. Ehkä heistä tulisi ystävät.
Tai sitten ei.
Parkkipaikalle kaahasi renkaat kirskuen mopoauto, jonka sisältä raikasi TikTokissa raikaava poppi. Se pakotti mut pysäyttämään Kaaoksen nopeasti. Ninni Narvi nousi autosta hiuksiaan viskoen olan taakse – hoitajatytöt näyttivät heti pienenevän, paitsi ehkä Lotte. Ninni vilkaisi hoitajia nenäänsä pitkin, naurahti ja lähti kohti kilpatallia.
”Kuka sen muroihin on kussut”, kuului yksittäinen ääni hoitajaryppäästä, mutta puhujaa ei erottanut. Ninni pysähtyi niille sijoillensa ja kääntyi leimahtaen heitä kohti.
”Anteeksi, oliko jollain jotain sanottavaa?” hän äyskäisi takaisin. Lotte astui hieman eteenpäin kiskaisten kalliin hevostarvikemerkin pipoa paremmin päähänsä.
”Niin että näytät aika kopealta”, Lotte hymähti. ”Ainakin hevosettomaksi. Harmi, sulla oli kyllä hieno hevonen. Mä kuulin, että se ähky oli sun syy.”
Mä sävähdin vähän. Se oli rumasti sanottu. Ninni näytti valmiilta syöksähtämään Loten kimppuun ja sanat muuttuivat pelkäksi sähinäksi.
”Hei, ei se ähky ollut kenenkään syy”, mä huikkasin hevoseni selässä. Ninnin jo valmiiksi tuliset silmät kääntyivät muhun eikä niiden katse ollut yhtään hellempi kuin muutama päivä aiemmin. Nielaisin ja yritin näyttää rohkeammalta kuin mitä olin. ”Se olis voinut tapahtua kelle vaan. Harvoin ähky on kenenkään syy.”
”Sitä paitsi”, Ninni aloitti siirtyen katsomaan hoitajia. ”Annikalla ja Malinilla on mulle jo uusi hevonen.”
”Miten vaan”, Lotte vastasi närkästyneesti, kääntyi ja ajoi oman joukkonsa takaisin talliin sisään.
Ninni ei edes vilkaissut mua, kun lähti kilpatalliin. Mä jäin aloilleni hämmentyneenä. Uusi hevonen? Näin pian? Brunette tyttö ei tosiaan jäänyt odottamaan turhia. Teemu ei olisi pystynyt sellaiseen. Ei hänellä olisi edes ollut rahaa moiseen.
Hän pyysi Kaaoksen takaisin käyntiin ja se eteni turvallisin, tarmokkain askelin eteenpäin. Teemu toivoi, että käyntilenkki kestäisi tänään ikuisuuden, koska hänellä ei tosiaan olisi kiire talliin yhdessä tappuraisen Ninnin kanssa. Ehkä talliin muuttaneen uuden yksityisen omistaja olisi mukavampi, sitä hän toivoi enemmän kuin mitään.
Ja siitä kaikesta huolimatta Teemun kävi Ninniä sääliksi, koska pieni osa hänessä uskoi Ninnin menettäneen hyvän ystävän, ellei parhaan.
|
|
