Viktorin päiväkirja

[Viktor]

we tell stories and you don't know why

Viktorin seikkailut Jalin kanssa
Jali on se hoitohevonen

i'm coming off a little shy

[Viktor]

"you throw your head back laughing like a little kid,
i think it's strange that you think i'm funny 'cause he never did."

ensimmäinen, 19. lokakuuta 2021

Kotona oli tuoksunut itämaiset mausteet, kun mä olin avannut oven ja heittänyt repun eteiseen kenkien päälle. Äiti oli rynnännyt olohuoneeseen essu päällä ja suukottanut mun poskea, Matti oli huutanut moikat keittiön puolelta. Sumppi oli heiluttanut häntäänsä ja kun mä olin istunut tummanvihreälle sohvalle, koira tunki mun syliini.

"Missä Ursula on?" kysyin selaten puhelintani laiskasti. Ne viisikymmentä tiliä joita seurasin Instagramissa, ei olleet julkaisseet mitään uutta. Muutama stoori ja mitään katsottavaa ei enää ollut. Ei mua oikeastaan kiinnostanut katsoa kuinka meidän luokan Daniela oli matkustelemassa koulussa olon sijasta. Maria oli ollut koko puolitoista viikkoa, mitä Dani oli ollut nyt poissa, erittäin innoissaan - tytöt olivat kilpailuhenkisiä ja koittivat aina peitota toisensa. Nyt Marialla oli etulyöntiasema, tai ainakin niin se oli hehkuttanut.

"Potkimassa palloa Jessin ja Ainon kanssa, niiden tanssivalmentaja sairastui ja niiden harjoitukset peruttiin. Maistahan tätä", äiti oli tullut viereisestä huoneesta ja suoraan sanoen tunkenut lusikallisen ruokaa mun suuhuni.

"Mm, hyvää. Eli sitä ei tarvitse hakea?" äiti oli nyökytellyt mulle ja mä aloin pyörittelemään päässäni listaa asioista, joita voisin tehdä, jotta mun ei tarvitsisi lukea kokeisiin. Vaikka olisihan mun pitänyt tietää, että luonnontieteellis-matemaattisella linjalla pyöriteltäisiin muitakin aineita kuin matematiikkaa, mä en ollut vielä puolessatoista vuodessa oppinut rakastamaan fysiikkaa. Isä olisi katsonut mua arvostelevasti ja palkannut yksityisopettajan. Äiti käski ottaa taukoja ja lepuuttaa aivoja, Matti tarjosi apuaan sen minkä pystyi. Oli sekin yksi, teki ammatikseen jotain missä pyöriteltiin fysiikan juttuja päivittäin.

The thing was, mun listani ei ollut kovin pitkä. Mä olisin voinut laittaa viestiä Hannulle, mutta mä muistelin että se oli puhunut jotain niiden perheen suunnitelmista käydä moikkaamassa mummoa vanhainkodissa. Tino oli Helsingissä koska se olis kyllä laittanut viestiä, jos se olis täällä päin. Iidan seura ei oikeastaan kiinnostanut juuri tänään. Eikä muidenkaan meidän porukan. Sumppia ei tarvinnut käyttää ulkona, koska äiti ja Matti lähtisivät ruoan jälkeen kuitenkin lenkille. Niille oli iskenyt joku ihmeen kävelyhuuma ja ne kävivät joka päivä hortoilemassa pitkin hiekkateitä koiran kanssa.

Sitten oli tietysti Lejondal. Mä olin saanut luvan aloittaa Jalin hoitajana, mutta en ollut käynyt tallilla vielä kertaakaan. Ehkä sillä oli joku syvempi merkitys, mutta mä olin aina todennut itselleni olevani kiireinen sinä ja tänä päivänä. Nyt mä en kuitenkaan ollut. Pakko siellä kai oli käydä näyttäytymässä, mä olin ajatellut vaihtaessani päälle hieman huonompia farkkuja.

"Mä lähden ulos, ilmottelen jos menee myöhään", muiskautin suukon äidin poskelle ja hieman kateellisena vilkaisin sen ja Matin ruokalautasia. Mulla oli nälkä. Mä en kuitenkaan voinut jäädä päivälliselle. Mun oli pakko käyttää hyväkseni se fiilis ja päätös, että mä olin oikeasti menossa tallille, ja ruokaillessa se haihtuisi kuitenkin.

Matka Stall Lejondaliin ei ollut hankala, eikä vienyt aikaakaan kun mä jo jouduin painamaan stoppia bussissa. Tottakai mä olin jäänyt yhtä pysäkkiä liian aikaisin, mutta oikeastaan mua ei edes haitannut. Pimenevässä lokakuun iltapäivässä mä yritin saada irti ympäröivistä maisemista kaiken sen mitä vain erotin. Tallissa mä olin melkein kirjaimellisesti törmännyt paikan tallimestariin, juuri siihen kenen kanssa mä olin puhunut hoitajaksi tulemisesta. Mä en vain muistanut nimeä, huono nimimuisti oli sukuvika (onneksi Malin esittäytyi uudestaan). Pikaisen preppauksen jälkeen mut jätettiin seisomaan harjapakki kädessä käytävälle. Malin oli käskenyt tutustumaan Jaliin. "Tästä katsottuna se on heti tuon punaisen läsipään, Loretan, vieressä. Kyllä sä sen tunnistat. Ovessa on nimi jos eksyt", nainen oli todennut, pahoitellut kiirettään ja poistunut tekemään mitä ikinä tallimestarit tekivätkään.

Mä sain astua karsinan ovelle asti ennenkuin ruuna nosti päänsä lattiasta. Se möllötti mua mittailevasti ja mä möllötin takaisin, aivan kuin en olisi hevosta koskaan nähnyt. Sen pää oli jykevä, silmissä jotenkin lempeä katse. Hyvin erilainen kuin Humman silmissä oli ollut. Sen silmät olivat leiskuneet liekkejä vaikkei se ilkeä koskaan ollut. Mulle ei koskaan selvinnyt miksi se katsoi jokaista tavalla, joka jätti kylmäksi, vaikka se oli maailman rakastavin pullamössö.

Mä havahduin ajatuksistani vasta siinä vaiheessa, kun hevonen mun edessäni liikahti. Se laski päänsä takaisin maahan ja vaikken mä tarkoittanut, mä tyrskähdin pienesti. Se siitä molemminpuolisesta mielenkiinnosta.

“Moi vaan sullekin”, mutisin puistellen päätäni ja laskin harjapakin lattialle. Naulassa roikkui riimu ja naru ja mä päätin nopeasti, etten mä halunnut leikkiä hengelläni - mä en tuntenut hevosta yhtään enkä mä halunnut kertoa äidille mun paluusta hevosten pariin niin, että Malin joutuisi soittamaan sille kertoen että sen poika joutui sairaalaan koska hevonen yritti tappaa sen. Jali ei ehkä vaikuttanut ensinäkemältä tuliselta sielulta, joka tahtoisi ainoastaan pahaa mulle, mutta toisaalta isäkin vaikutti kaikille ulospäin nallekarhulta.

Siirrettyäni harjapakin tiukasti karsinan seinää vasten käytävällä (saatoin ylireagoida koska oli se aiemminkin jo sivussa, mutta mä en halunnut kenenkään huomauttavan asiasta - en tänään, tai mä en enää ikinä tulisi takaisin) mä kaivoin mukavantuntuisen, puuselkäisen pölyharjan käteeni ja siirryin takaisin ovelle. Tällä kertaa mä kuitenkin, muutaman sekunnin hengittelyn jälkeen, avasin oven ja vilkaisin sisälle. Mut nähdessään Jali nosti päänsä ylös ja otti muutaman askeleen mua kohden, korvat terävästi eteenpäin. Tarjosin sille kättäni ja puhahdettuaan siihen lämmintä ilmaa ruuna oli ilmeisesti päättänyt että mä sain jäädä. Mä sujautin sille nopeasti riimun päähän ja sidoin kiinni kalteriin ennenkuin jykevä hevonen muuttaisi mielensä.

Jali ei oikeastaan tuntunut edes likaiselta. Kun mä kuljetin kämmentäni pitkin sen karvaa, se tuntui vain sileältä. Muutaman rapsutuksen annettuani mun sormet eivät jääneet hiekkaisiksi. Ruuna seisoi paikallaan ja jonkin aikaa mä vain silittelin sen kaulaa, sormin sen ohutta harjaa selväksi ja tunnustelin Jalin kanssa oloa. Se ei tuntunut yhtään siltä, miltä Humman kanssa oleskelu oli tuntunut. Jali tuntui omalla tavallaan eri tavalla lämpimältä. Se hehkui rauhallista energiaa ja mä arvostin sitä.

Pikkuhiljaa mä aloin rentoutua. Mä suin mun uutta hoitohevosta urakalla vieläkin puhtaammaksi, mutta en sillä tavalla rehkien. Mä otin aikani harjan käytössä, pysähdyin välillä mutisemaan jotakin Jalille, joka ei korvaansa heilauttanutkaan uudesta ihmisestä hoitamassa sitä. Silloin tällöin mä siirryin ruunan etupäähän ja kokeilin rapsuttaa sitä päästäkin, enkä mä päätynyt ruumiiksi lattialle väkivaltaisen hyökkäyksen seurauksena. Hetki hetkeltä mä aloin tajuamaan, että jännitystila suurikokoisen hevosen seurassa oli aiheeton. Eikä se edes ollut se koko, vaan hevonen ylipäätään. Mä osasin olla epävarma enkä halunnut pilata mitään. En tehdä mitään, mikä saattaisi pilata hevosen. Humma oli ollut kruununjalokivi ja mä en halunnut pistää sirpaleiksi jonkun toisen aarretta.

Tuntiessani puhelimen värinän takataskussa mä asetin harjan reisieni väliin ja vilkaisin kirkastunutta näyttöä. Viesti Matiakselta, ‘Ootko tehnyt fyssan kolmostehtävän jo?’, palautti mut takaisin maan pinnalle. Mun pitäisi lukea. Tehdä läksyt. Ehkä vähän laskea jos mä jaksaisin. Huokaisten mä taputin Jalia kaulalle ja aloin riisua riimua, kääntyen vielä ovella vilkaisemaan hevosen suuntaan. Mä saatoin jopa vähän hymyillä kun mä katsoin ruunikon katsovan mun perääni. Kolahtaen ovi meni lukkoon ja asetettuani riimun naruineen takaisin naulaan mä suljin harjapakin. Matkalla hyllylle, jossa niitä säilytettiin, mua vastaan käveli muutama ihminen, ja ihan vain koska mä en voinut sanoa, oliko ne hoitajia vai tuntilaisia, mä nyökkäilin katsekontaktin saadessani. En todellakaan halunnut vielä tässä vaiheessa hoitajanuraani joutua siksi ihmiseksi, joka ei moikkaa tai puhu.

Kun mä ootin bussia tallin lähellä olevalla pysäkillä, mun huulille puski uudestaan hymy. Ehkä se tästä, ehkä mä voisinkin innostua käymään tallilla enemmänkin.

[Viktor]

"i need to let my mind rest while my body reflects,
in the dark i'm letting go so anonymously."

toinen, 28. lokakuuta 2021

Tinon naama oli mustelmilla. Ei sinäänsä mikään yllätys. Kun mä hyppäsin pää edellä, Tino oli enemmän sitä tyyppiä joka meni nyrkki ojossa eteenpäin. Ei sillä etteivätkö mun kaverit tehneet ihan samaa - eivät välttämättä niin usein kuin Tino, musta tuntui etten edes muistanut milloin mä olisin nähnyt toista kasvokkain ilman että sillä oli joku ruhje jossain. Jos ei naamassa niin sitten se valitti polvesta tai selästä tai käsivarsista. Mutta ei sitä ilmeisesti loppupeleissä haitannut. 

Mä en tapellut. Olin ehkä muutaman kerran osallistunut käsirysyyn, mutten siksi että mä olisin halunnut ja hyppinyt ilosta tilaisuuden tullessa. Mun oli ollut pakko osallistua. Harmikseni mä en muistanut, miltä tuntui umpimähkässä heittää käsi ojoon ja toivoa, että se kolahtaisi toisen nenään tai silmään. Koska mä purin tunteeni säkkiin, mutta aina välillä mietin, toisiko se erilaista euforiaa ja tyydytystä korvata autotallissa roikkuva punainen nyrkkeilysäkki punatakkiseen kusipäähän koulun käytävällä. Koska aina välillä mä olin väsynyt käymään tappeluita pääni sisällä ja mä tarvitsin jotakin, joka kunnolla poistaisi olotilat. Ainut kerta kun mä olin vapaaehtoisesti lyönyt, oli kun mun rinnakkaisluokkalainen seiskalla oli jostakin saanut tietää, että mä en tykännyt pelkästään tytöistä. Se ei ollut okei asian kanssa. Ja mä vihasin sitä. Ja mä vihasin sitä että kotona kaikki oli levällään. Mä en jaksanut huutaa, mä en halunnut olla kuin isä. Joten mä löin. Toisenkin kerran. Sitten opettaja oli nähnyt ja raahannut mut mukanaan. Isä ei ollut pitänyt siitä että se sai soiton koululta.
Mä en koskaan kertonut sille, miksi mä olin lyönyt. Vaikka se kuinka tivasi. Musta tuntuu ettei isä vieläkään tiennyt etten mä ollut hetero. Ei mua ollut kiinnostanut kertoa sille kun en muutenkaan ole ollut tekemisissä. Matti oli ollut mukava kun mä olin tullut kaapista mun perheelle. Mä en uskonut että isä olisi suhtautunut asiaan yhtä lämpimästi. Äiti oli kysynyt, miksi mä olin tehnyt sen juuri sillä hetkellä. Koska mullahan oli tyttöystävä sillä hetkellä. Ei mikään maailman hienoin rakkaustarina, me seurusteltiin ehkä kolme viikkoa ennenkuin mä jäin kiinni pussailemasta Tomin kanssa kännissä. Ja well, that's how kaikki sai tietää. Mutta siinä vaiheessa mä en jaksanut edes välittää enää. 

Tomi oli ollut cool. Se oli toisesta koulusta, kaksi vuotta mua vanhempi. Mutta ei se mun mielestä edes näyttänyt hyvältä, mä olin vaan halunnut tietää miltä tuntuu pussailla pojan kanssa. Se oli laittanut viestiä mulle seuraavana päivänä mutta mä en vastannut. Seuraavana perjantaina se oli laittanut uudestaan viestiä, kutsunut mut kaverinsa bileisiin. Mua ei olisi huvittanut mennä ja nähdä sitä, mutta kun mä  hyvää hyvyyttäni vinkkasin bileistä mun tylsistyneille kavereille, mut oli raahattu mukaan. Mä välttelin Tomia koko illan ja päädyin lopulta istumaan takapihan terassin portaille mun kaljapullon kanssa, pelaamaan puhelimella. 

"Hei, Viktor, haluutsä tän?" Mä havahduin mun ajatuksista kun Musti heilutteli mustaa collegepaitaa mun edessä. Mustin oikea nimi ei ollut Musti. Sen vanhemmat olivat varmaan vihanneet sitä ja ristineet lapsensa Mainioksi - en ihmetellyt yhtään, että se oli tarttunut ensimmäiseen lempinimeen jolla sitä oli kutsuttu.

"Joo, kiitti. Hemmetti mulla on kylmä." Mä nappasin paidan pojan kädestä, riisuin farkkutakin ja rupesin repimään paitaa päälleni. Mä olin Espoossa, pukeutuneena kauluspaitaan, yrittäen olla siistin näköinen. Me oltiin oltu äidin tuttavalla lounaalla koska äidin mielestä oli ilmeisesti täysin okei pakottaa sun hyvin pian seitsemäntoista vuotta täyttävä poika mukaan kuuntelemaan turhanpäiväisiä aikuisten juttuja. Ruoka oli kyllä ollut hyvää, tuttavan mies oli ilmeisesti ihan oikea kokki. Että sinäänsä ehkä ihan hyvä että olin lähtenyt mukaan, mun gourmet-ateria tälle päivälle olisi ollut nuudelit ja hyvällä lykyllä purkki tonnikalaa, jos äiti oli muistanut ostaa sitä kaupasta. Tino ei ollut aikaillut hakiessaan mua koska pitihän se tilaisuus nyt kerrankin käyttää hyväksi kun olin samassa kaupungissa eikä sen tarvinnut ajaa Kirkkonummelle mun takia. Me oltiin menty skeittiparkille koska siellä oli kavereita. Mä tunsin muutaman pojista, mutta pari oli täysin vierasta naamaa. Ei se mua haitannut, vaikken mä jaksanutkaan tehdä sen enempää tuttavuutta - oltiin me nimet vaihdettu ja mä heitin kommentin sinne tänne, mutta lähinnä mä päädyin vain kuuntelemaan poikien juttuja. Mä katsoin niitä muutamia, jotka olivat raahautuneet parkille ihan oikeasti skeittamaan, muutamaa pikkupoikaa jotka huusivat ja nauroivat toisella laidalla potkulautoineen. Musti oli meistä ainut, joka jaksoi nousta laudalleen. 

"Ei Viktor skeittaa." Mä havahduin Tinon ääneen ja siirsin mun katseeni poikaan, joka kävi keskustelua kaverinsa kanssa. Yhden niistä jota en tuntenut.
"Joo en mä", koin tarpeelliseksi osallistua keskusteluun, jossa mä olin aiheena.
"Me ollaan yritetty opettaa sitä mutta jätkä on niin toivoton tapaus että luovutettiin", Tino naurahti ja mä koitin huitaista mun kättä pojan suuntaan, kuitenkin siinä onnistumatta, en ihan ylettänyt.
"No mutta mitä sä sitten teet? Kaikkihan te lautailette, säkö kävelet perässä?" poika jonka nimeä en todellakaan muistanut, kysyi.
"Tino tarvii jonkun fiksun ihmisen seuraansa, kai sen nyt näkee ettei se selviä jos sillä ei kulje kävelevät aivot messissä." Virnistin kun kuulin huudon Tinon suunnalta.

Joku oli katsonut säätä puhelimesta, ja koska se oli luvannut sadetta, me oltiin päätetty lähteä. Ulkona oli alkanut uhkaavasti myös pimentyä, koska syksy oli jo pitkällä. Tino ei kuitenkaan halunnut mennä kotiin, joten se asettui vapaaehtoiseksi viskaamaan mut takaisin Kirkkonummelle.
"Hei voisitsä itseasiassa ajaa mut tallille? Mä ehtisin vielä pyörähtämään siellä", mä vilkaisin sivusilmällä mun vierellä kulkevaa poikaa kun me lähestyttiin tuon kevaria. Täähän ei oikeastaan ollut mikään yhtäkkinen idea, vaan ajatus jota mä olin pyöritellyt mielessäni koko iltapäivän. Sen takia mä olin pyytänyt Mustilta paitaakin. Ei mulla mikään kylmä ollut, mutta mä en todellakaan halunnut mennä liian hienosti pukeutuneena Lejondaliin. Kokemuksesta mä tiesin, ettei Musti muistaisi lainaamaansa paitaa vielä aikoihin, joten mä ehtisin tuulettaa ja pestä siitä tallin ja hevosen hajun pois. Kyydiksi mä en tosin ollut suunnitellut Tinoa. Tinolla oli joku asennevika hevosia kohtaan.
"Onko ihan pakko?" Mä pyöräytin silmiäni Tinolle ja nappasin kypärän mopon tangolta.
"Joo, on ihan pakko. Ei se talli sua syö."
"Ihan varmasti syö, siellä haiseekin. Haluatko sä todella olla syypää mun kuolemaan? Sitäpaitsi, jos kaikki siellä on yhtä kireitä kuin se yksi niin no thanks."

Kyllä Tino loppupeleissä suostui ajamaan Lejondaliin. Kun me päästiin parkkipaikalle, me oltiin litimärkiä. Espoossa oli vasta lupailtu sadetta mutta mitä lähemmäs Kirkkonummea me oltiin tultu, sitä enemmän taivas oli itkenyt. Mä ravistelin kättäni pienesti noustessani kevarin kyydistä.
"Et sä olisi halunnut tulla sisään hetkeksi? Kuivaisit vähän, sun naamakaan ei näytä enää niin pahalta", mä kysyin pojalta ojentaessani kypärää sille.
"En hitossa tule, mä kastun kuitenkin kun ajan takaisin", Tino yritti kuulostaa totiselta mutta se oli nostanut visiirin ylös ja sen kasvot pettivät sen yrityksen.
"Ootko sä ihan varma? Oon ihan varma että löydän sulle jostain pöydältä vielä pussin teetäkin niin lopetat tuon järjettömän tärisemisen."
"Minä sä oikein pidät mua jätkä? Mä mitään teetä tule nauttimaan tuonne loukkuun. Mä mielummin kuolen hypotermiaan kotimatkalla", Tino tuhahti mutta kyllä sen äänestä kuuli ettei se ollut liikkeellä loukkaamismielessä. Se käski laittaa viestiä joku päivä kun mä en pyörisi lannassa ja kaasutti pois, jättäen mut seisomaan kaatosateeseen hiljaiselle ja pimeälle tallipihalle. Pyöritellen päätäni mä kävelin tallin oville ja astuin sisään kenkiäni kopistellen, koittaen ravistella valuvaa collegepaitaa hihoista.

"Sähän näytät ihan uitetulta koiralta." Mä kuulin naisäänen edestäni ja nostin katseeni, tunnistaen Malinin kasvot. Sillä oli päällä sadetakki ja kumikengät, jotka näyttivät houkuttelevilta mun läpimärkien conversejen rinnalla.
"Tuolla tulee vettä", mä mutisin ympärilleni vilkuillen. 
"Et tainnut tehdä tätä havaintoa ennenkuin lähdit ulos, vai? Mennäänhän", Malin katsoi mua päästä varpaisiin virnistäen hieman. Kai mä sitten näytin huvittavalta, kun mun vaatteet olivat liimautuneet mun ihooni ja mä tiputin vettä lammikoksi tallin lattialle. Mä seurasin naista hieman ihmetellen.
"Miten sä edes onnistut kastelemaan itses tuolla tavalla, kai niissä autoissa katto on? Tässä, sä voit vaihtaa tän päällesi siksi aikaa kun olet täällä. Se on ehkä Teemun, mutta pyörii tuossa naulassa joten ei sitä pitäis haitata. Heitä tuo paita pois, meillä on kuivaushuoneessa loimia niin voit viedä sen sinne", Malin ojensi mulle tummanharmaata vetoketjuhupparia, jonka mä otin varovasti naiselta.
"Tota, kiitos. Me ajettiin kaverin kanssa Espoosta, kevarilla", mä selitin ja pitkästä aikaa uskalsin katsoa toista jopa silmiin.
"Muista ensi kerralla katsoa se sääennuste. Mun pitää mennä suunnittelemaan tuntilistoja, mutta sä voisit itseasiassa tässä ollessas vähän katsoa niitä Jalin varusteita", ja näillä sanoilla Malin poistui satulahuoneesta, jättäen mut seisomaan Teemun hupparin kanssa. Katsellessani ympärilleni mä bongasin vessan, jossa mä kävin vaihtamassa vaatteet, ja nakattuani sekä mun kirjavan kauluspaidan että Mustin collegen kuivaushuoneeseen, mä palasin satulahuoneeseen. Mä päätin aloittaa Jalin suojista ja hetken etsiskelyn ja kaivelun jälkeen mä löysinkin kaksi paria suojia sekä bootsit, jotka viskasin keskellä huonetta olevalle pöydälle.

Kun mä piipahdin käytävällä hakemassa Jalin harjapakin, mä huomasin muutaman mulle tuntemattoman ihmisen pyörimässä hevosten karsinoissa. Kävin tervehtimässä mun hoitohevosta joka seisoi karsinassaan kuunnellen ympärillään olevaa hälinää: musta päin katsottuna Jalin yksiön vasemmalla puolella olevassa kopissa oli nainen joka jutteli kullankeltaiselle ponille, ja käytävän toisella puolella valkoisen ponin karsinan edessä suurinpiirtein mun ikäiseltä näyttävä tyttö kaiveli harjoja käsiinsä. Livahdin Jalin luokse ja sivelin sen kaulaa, ruunan kurkkiessa mua korvat höröllä. Mä rapsuttelin sitä hetken pään alueelta, kutitin hieman harjan juurta ja suukotin hyvin vaivihkaa ja nopeasti sen turpaa ennen käytävälle palaamista. Mun pitäisi palata harjaamaan suurikokoinen hevonen, mutta nyt mä olin man in mission. 

Satulahuoneessa oli nuori naishenkilö kun mä palasin sinne ruunan harjapakin kanssa. Se katseli seinällä roikkuvia suitsia hetken ja mä ehdin asettua pöydän ääreen ennenkuin blondi kääntyi ympäri, vilkaisi mua päästä varpaisiin arvosteleva ilme kasvoillaan ja lähti sitten ratsastussaappaiden kannat kopisten huoneesta. Tuhahtaen mä kaivoin kuulokkeet ja puhelimen taskustani, laitoin soittolistan pyörimään ja nappasin käteeni sopivalta vaikuttavan harjan. Purin niputetut suojat pöydälle levälleen ja aloitin harjaamaan ensimmäistä jännesuojaa. Kai se oli jännesuoja. Mä en muistanut tarkalleen. Hummalla oli aikoinaan ollut kyllä vaikka minkälaisia suojia eri tilanteisiin, mutta ainoat jotka mä tällä hetkellä osaisin nimetä, olivat kuljetukseen käytettävät. Humman omat olivat olleet viininpunaiset. Me oltiin tehty Ellun kanssa kompromissi koska se oli halunnut vaaleanpunaiset ja mä vihreät, ja me molemmat oltiin samaa mieltä siitä, ettei me voitu hommata Hummalle sekä vihreitä että vaaleanpunaisia varusteita. Joten viininpunainen se loppupeleissä oli ollut. Vaikken mä kellekään sitä tulisi myöntämään, mulla oli vieläkin ruunan naru jossakin kaapin pohjalla. Ehkä seuranaan vihko johon me oltiin merkitty mitä me oltiin sen kanssa tehty minäkin päivänä. Ja ehkä siellä oli myös ensimmäinen harja joka me oltiin tilattu Elisabetin kanssa netistä. Sen nahkaisessa remmissä oli Humman oikea nimi kirjailtuna. 

Ensimmäinen suoja alkoi näyttämään ainakin silmämääräisesti puhtaalta, tai ainakin puhtaammalta, joten mä vaihdoin toiseen samanlaiseen. Pieni pölypilvi nousi ilmaan ensimmäisten harjanvetojen aikana. Sen jälkeen mä en nähnyt niin kirjaimellisesti pölyn irtoavan, mutta sain silti aikaa kulumaan yhden vaivaisen suojan puhdistamiseen. Mä hyräilin hiljaa biisien tahtiin, nostin sekunniksi katseeni kun näin oven avautuvan ja nyökkäsin jos huoneeseen astunut henkilö vaikutti siltä, että sille viitsi tai uskalsi nyökätä. Hitaasti mä siirryin harjaamaan toisenlaisia suojia ja lopulta bootseja.

Mä olin jälkimmäisen bootsin kimpussa kun mä huomasin parin jalkoja ilmestyvän pöydän toiselle puolelle. Mä nostin katseeni nähdäkseni keltaiseen fleeceen pukeutuneen tytön, ehkä mun ikäisen (huomasi kyllä mikä ikäryhmä ja sukupuoli pyöri tallilla eniten, olin jo unohtanut tän). Sen huulet liikkuivat ja selkeästi sen sanat oli tarkoitettu mulle. Laskien harjan ja suojan pöydälle mä nappasin toisen kuulokkeen korvastani, lipsauttaen ehkä turhankin äkäiseltä kuulostavan 'sori mitä' ulos suustani.
"Niin että sulla taitaa olla Jalin harjat siinä. Ja näköjään suojatkin. Mä tarvitsisin niitä nyt", toinen tokaisi.
"Joo, sori, joo, siitä vaan", mä mutisin laskien katseeni takaisin tavaroihin edessäni, viitaten kädelläni niitä. Toinen kai odotti mun ojentavan ne sille, koska tuhahtaen se alkoi heittelemään suojia harjapakkiin. Mä seurasin kuinka tyttö sai lopulta hommansa hoidettua ja lähti sanaakaan sanomatta pöydän luota. Hetken mä vain istuin pöydän ääressä, kunnes mä biisiä vaihtaessani tajusin, kuinka paljon kello oli. Puoli kahdeksan. Mun pitäisi todella lähteä kotiin. Yrittäen välttää käytävällä ihmisiä mä kävin hakemassa jo hieman kuivuneet vaatteet ja livahdin vessaan. Napittaessani paitaani mä jäin tuijottamaan itseäni hetkeksi lavuaarin yläpuolella olevasta peilistä. Sotkin hiuksiani sormillani ja hymähdin. Ei mun naamaan sopisi edes mustelmat.

// tää on kirjotettu torstaille koska perjantaina viktor on varmaan raahattuna joihinkin halloween-juhliin