Cecen päiväkirja

[Cece]

Cece & Loretta

" and they lived happily ever after "

>> Cecen kaappi
>> Loretta

[Cece]

13.12.2021 - Back in business

Vedin pipoa syvemmälle päähäni samalla kun seurasin lumihangessa taapertavaa corgiani. Koira oli vähintään hullunkurinen näky poiketessaan kävelytieltä syvemmän hangen puolelle ja lähes hävitessään sinne lyhyiden jalkojen upotessa lumeen. Katulamput olivat jo syttyneet vaikka kello oli hädin tuskin viittä ja taivaalta leijaili suuria lumihiutaleita hiljalleen maata kohti. Olin päässyt töistä hetki sitten ja lähtenyt kotiin päästyäni lenkittämään Perunaa, ennenkuin olisi aika lähteä tallille. Vaikken sitä kenellekkään olisi siinä hetkessä myöntänyt, minua jännitti aivan vietävästi ensimmäinen päiväni taas hevosenhoitajana. Viime kerrasta oli vierähtänyt jo hyvä tovi.

Kiskoin paksuja talviratsastussukkia housujeni punttien yli samalla kun pureskelin vielä päivälliseksi tekemääni voileipää. Olin jo myöhässä aikataulustani ja vihasin olla myöhässä. Mitä ne nyt siellä tallillakin ajattelisi musta? Kaivoin vielä tallitakkini kaapin perimmästä nurkasta ja huikkasin Perunalle heipat samalla kun suljin yksiöni oven takanani. Koira tuskin lotkautti korvaansakaan, se oli jo sohvalla peiton alla päiväunillaan. Joka päivä kiitin luojaani siitä, että olin saanut niin kiltin ja rauhallisen koiran, minun ei koskaan tarvinnut olla huolissaan vaikka se jäi yksin kotiin.

Parkkeerasin pienen punaisen autoni Lejondalin parkkipaikalle ja kiskoin tumput käsistäni. Sipaisin letistä karanneen hiussuortuvan korvan taakse ja vedin syvään henkeä samalla kun katselin pihalamppujen loisteessa siintävää kivitallia. Keräilin itseäni hetken ja nousin sitten autosta. Nappasin tallikassini takapenkiltä ja lähdin puolijuoksemaan lumisen tallipihan poikki. " Hyvin se menee, hyvin se menee... " mutisin itsekseni kun tarrasin tallinoven kylmään kahvaan ja kiskaisin sen auki.
" Ai, moi! Mä meinasin jo soittaa sun perään kun ei alkanut näkyä... " minuun tallinkäytävällä melkein törmännyt Malin toteaa yllättyneenä.
" Moi, niin anteeks mä oon vähän myöhässä, töissä vähän venähti... " soperran ja tunnen punastuvani ja tiedän että nainen näkee mun valkoisen valheen läpi. En kai mä nyt myöntäisi sille että olin puolitahallaan vitkutellut lähtöä, koska mua jännitti niin paljon.
" Mm m, no ei se mitään. Hyvä kun tulit, mulla on tässä vielä hetki aikaa niin käydään läpi semmoset oleellisimmat asiat. Kuuden aikaa alkaa seuraava tunti, koitetaan keritä ennen sitä ", Malin toteaa olkiaan kohauttaen ja hymyilee. Musta tuntuu että se ymmärtää, ja itsekin rentoudun hieman lähtiessäni seuraamaan naista.

Olen kerran aikaisemmin käynyt Lejondalissa ja tavannut Malinin, kun edellisellä viikolla olin hetken mielijohteesta vain pölähtänyt tallille keskellä kirkasta päivää ja pyytänyt hoitohevosta. Pitkän harkinnan jälkeen olin iskenyt silmäni kuvankauniiseen ja vahvaluontoiseen punaiseen tammaan, joka totteli nimeä Loretta. En osannut sanoa sen paremmin mikä hevosessa minua viehätti, mutta Malin oli oitis luvannut sen minulle hoitohevoseksi. Tietysti tiesin että koska olin uusi, jouduin aluksi varmasti osoittaa pätevyyteni ja ansaita naisen luottamuksen. Olin kuitenkin valmis tekemään hommia sen eteen, eikä minulla ollut kiire minnekkään.

Tänään oli mun ensimmäinen päivä asian ytimessä, joten Malin näytti nopeasti mulle mistä mikäkin löytyi ja kertasi hoitajille kuuluvat askareet. Yritti nainen mua saada tunneillekkin, mutta sanoin vielä harkitsevani asiaa ja ottavani asiasta selvää myöhemmin. Tottakai mä halusin takaisin satulaan myös, enkä vain harjoja pyörittelemään. Nyt kuitenkin kun asuin omillani, ei kalliit ratsastustunnit olleet mikään itsestäänselvyys. Halusin myös rauhassa katsella ympärilleni ja tutustua talliin ja ennenkaikkea saada taas tuntumaa hevosiin, ennenkuin kiipeäisin selkään monen vuoden tauon jälkeen.

Maanantain ensimmäinen ratsastustunti päättyi ja tallin käytävällä alkoi armoton hälinä ja hulina. Ratsastajia tuli ja meni edestakaisin, harjoja ja tavaroita oli sielä sun täällä ja tunnilta tulleet hevoset höyrysivät hikisinä. Loretta ei ollut tällä tunnilla, eikä seuraavallakaan, se menisi vasta viimeiselle vaativalle tunnille. Olin päättänyt tutustua tammaan paremmin, mutta päätin tehdä sen vasta kun seuraavat tuntilaiset lähtisivät maneesiin ja edelliset olisivat poistuneet, jotta tallissa olisi vähän rauhallisempaa. Niimpä suuntasin satulahuoneeseen tutkailemaan Loretan varusteita tarkemmin. Ja niitähän riitti. Muutenkin tuntui, että kaikilla hevosilla oli paljon enemmän ja ennenkaikkea laadukkaampia varusteita mitä niillä maalaistalleilla, missä olin ennen käynyt. Kaikki tavarat olivat tiptop paikoillaan ja nimikoitu kultaisin nimikyltein. Tarkastelin Loretan suitsia ja totesin niiden nahan kiiltävän kuin uudet. Täällä ei selvästikään vitsailtu varustehuollon kanssa.

Tallin vihdoin hiljetessä, kurkistin käytävälle ja lähdin hakemaan Loretan harjapakkia. Päästessäni tamman karsinalle harjojen kanssa, se kääntyi katsomaan minua silmät suurina ja uteliaina. Nappasin riimun ja narun karsinan ovesta ja aloin avata sitä rauhallisesti, samalla jutellen tammalle hiljaa.
" No niin, tuuhan tänne ni laitetaan sut kiinni ensin. " Olin lukenut Loretan hoito-ohjeet varmaan kolmasti, ja tiesin että se pitäisi hoitaa kiinni sidottuna. Tamma kääntyi minua kohti, nuuhkaisi takkiani ja otti sitten askeleen taaksepäin. Ilmeestä päätellen lahjusten puuttuminen ärsytti sitä suunnattomasti. Ihan kuin se olisi nyrpistänyt nenäänsä minulle. Tästä sen enempää hämääntymättä kävelin kuitenkin reippaasti Loretan pään viereen ja sujautin sille riimun päähän ennenkuin se kerkesi protestoimaan sen enempää. Kiinnitin tamman karsinan kalteriin ja aloin riisua talliloimea sen päältä. Loretan korvat kääntyilivät ja tamma seurasi tiiviisti touhujani selkeästi epäillen, mutta ei kuitenkaan pistänyt hanttiin. Aloin pyörittelemään kumisukaa tamman punaisenruskeaa karvaa pitkin ja pikkuhiljaa se alkoi rentoutua.

Kun olin harjannut Loretan huolellisesti läpi, vedin sille talliloimen takaisin niskaan ja irrotin tamman kaltereista. Palkitsin tamman vielä porkkanalla jonka olin aikaisemmin piilottanut housujeni takataskuun ja se jäi karsinaan rouskuttamaan herkkuaan jokseenkin tyytyväisen näköisenä. Nojasin karsinan ovessa olevaan loimitelineeseen harjapakki kädessäni ja vain katselin tamman touhuja hetken, ennenkuin lähdin viemään harjoja takaisin paikalleen. Tällä kertaa tämä reisssu jäisi näin lyhyeeseen, koska olin menossa aamulla töihin ja tiesin tamman ja sen varusteiden saavan hyvää hoitoa sen mennessä tunnille. Kävellessäni takaisin autolleni huomasin kuitenkin suunnittelevani innoissani jo mitä kaikkea minun pitäisi tehdä seuraavalla kerralla. Hyppäsin ratin taakse ja käynnistin autoni. Peruutin pois parkkiruudusta ja käänsin punaisen murokulhoni kohti tallilta pois vievää tietä. Vilkaisin auton taustapeilissä siintävää tallia vielä kerran ennenkuin kaarroin mutkan taakse, ja huomasin melkein täriseväni onnesta.

[Cece]

16.12.2021 - Kohtaamisia

Kaarroin Lejondalin pihaan täynnä energiaa ja tarmoa. Aamupäivän ajan aurinkokin oli paistanut viimeaikoina niin synkän Kirkkonummen yllä ja vedin rapsakkaa pakkasilmaa keuhkot täyteen astuessani ulos autostani. Katseeni kiinnittyi oitis tallin oven suuntaan käyskentelevään poikaan ja jämähdän nille jalansijoilleni. En ole vielä pahemmin puhunut kenenkään varsinaisen tallilaisen kanssa, koska maanantain käynnilläni tuntien aikana oli niin kova hälinä että pysyttelin lähinnä pois jaloista. Minua alkoi oitis hieman jännittää, mutta keräsin itseni nopeasti ja nappasin kassini takapenkiltä. Olin ottanut kotoa mukaan muutamia joulukoristeita, joita aioin ripustaa kaappini oveen. Olen ollut kakarasta asti henkeen ja vereen jouluihminen, edesmenneen äitini tavoin.

Varovasti kurkistin satulahuoneeseen ja helpotuksekseni totesin sen olevan tyhjä. Astuin sisälle ja kävelin kaappini luo. Kuitenkin juuri kun kiskaisin kaapinoven auki ja viime kerralla kiireessä tunkemani tallikassini räjähti sieltä syliini, vessan ovi aukesi ja pelästyneen näköinen pihalla nähneeni poika pölähti huoneeseen. Katsoimme molemmat toisiamme häviävän hetken kuin kaksi peuraa ajovaloissa.
" Ööö.. moi ", sain vihdoin sanottua keräillen päälleni levinnyttä kassia kasaan.
" Hmm. Moi. Viktor ", poika totesi edelleen hieman säikähtäneen näköisenä ja yrittää vääntää kasvoilleen jotain hymyn tapaista.
" Cece. Tai siis Cecilia. Mut kaikki sanoo mua Ceceks ", änkytin ja tungen kamani takaisin kaappiin nolona.
" Okei... " Viktor sai sanottua ja livahti sitten vähin äänin hiuksiaan haroen tallin puolelle.
" Hienosti... " mutisin itsekseni punaisena kuin tomaatti ja luovutin tavaroideni kanssa. Revin kaiken ulos kaapista ja aloin järjestelemään sitä uudestaan. Pohdin tavaroita järjestellessäni äskeistä kohtaamista. Viktor oli pitkä hoikahko ja itseäni hieman nuoremman näköinen poika. Sillä oli tummat silmille valuvat kiharat ja jotenkin tietyllä tapaa elämään kyllästynyt katse. En toistaiseksi ottanut pojasta selvää, ei sillä että lyhyen kohtaamisemme perusteella olisi voinutkaan, mutta jotenkin musta tuntui ettei Viktor ollut mikään maailman sosiaalisin ihminen. Näitä pohtiessani sain kuin sainkin romuni järjestykseen ja myös ripustettua pari joulupalloa ja hopeaköynnäksen kaappini oveen. Joululauluja hyräillen lähdin takaisin tallin puolelle.

Malin lakaisi käytävää poninhäntä heiluen ja nosti katseensa kun tulin kohdalle.
" Loretan juoma- ja ruokakuppi kaipais aika kipeesti pesua, ja niitä sen varusteita voisit vilkasta kans, jos sulta puuttuu tekemistä ", nainen totesi hymyillen ja jatkoi puuhiaan. Nyökytin päätäni innoissani ja lähdin etsimään ämpäriä ja sientä. Moni ei varmasti olisi näin innoissaan ihan perusjutuista, mutta itse sain valtavat kiksit jo pelkästä tallin tuoksusta ja siitä että sain siellä ylipäätään pitkästä aikaa olla. Löysin pesupaikalta ämpärin, ja sienen joka näytti siltä että sillä on ennenkin pesty kuppeja. Valutin hieman lämmintä vettä ämpäriin ja lähdin kohti Loretan karsinaa.

Hinkattuani kupit niin puhtaaksi että olisin itse voinut niistä syödä - ainakin omasta mielestäni - vein tavarat takaisin paikalleen ja lähdin taas satulahuoneen suuntaan. Tällä kertaa ovesta astuessani pirttipöydän ääressä kävi kevyt puheensorina ja kokonaiset kaksi silmäparia kääntyi minuun päin. Molemmat pöydän ääressä istuvista tytöistä olivat selvästi minua jonkin verran nuorempia, molemmilla oli vaaleanruskeat hiukset ja hieman kysyvä katse.
" Ööh, moi. Me ei olla varmastikaan vielä tavattu, mä oon Cece. Alotin Loretan hoitajana alkuviikosta ", sain sanottua ja yritin hymyillä reippaasti.
" Moikka. Ida-Sofia, Rosan hoitaja ja toi on Victoria, se hoitaa Korppua ", selkeästi vanhempi tytöistä virkkoi ja mittaili mua päästä varpaisiin. Nuorempi ei sanonut mitään, nyökkäsi vain ja jatkoi kädessään olevien suitsien hinkkaamista.
" Mahtuuko siihen pöydän ääreen vielä? " kysäisin ja nappasin Loretan suitset käteeni.
" Joo, tuu vaan. Ota pipari ", Ida-Sofia sanoi ja osoitti pöydällä olevaa lautasta. Istahdin Victorian viereen joka vilkaisi minua muttei vieläkään sanonut mitään ja nappasin käteeni vapaan sienen. Aloin purkaa suitsia osiin ja hiljaisuuden vallitessa jatkoimme puuhiamme.

Käytyäni kaikki Loretan kamat läpi, pistin ne vielä huolellisesti omille paikoilleen ja ihailin hetken kätteni jälkiä. Vaikkakaan emme Ida-Sofian ja Victorian kanssa käyneet mitään elämää mullistavia keskusteluita varusteita putsatessamme, olin silti helpottunut ja hyväntuulinen. Olin pohjimmiltani sosiaalinen ja pidin yleisesti ottaen kaikista, mutta ensitapaamiset ja esittelyt olivat aina mielestäni kamalan kiusallisia ja vaivaannuttavia. Olin kuitenkin melko varma että homma alkaisi sujumaan kunhan näkisimme toisiamme tarpeeksi usein. Viktoria en nähnyt enää sinä aikana kun olin itse tallilla, poika oli mystisesti hävinnyt heti kohtaamisemme jälkeen. Vilkaisin puhelimeni kelloa ja ikkunasta ulos. Alkoi hämärtää. Se tarkoitti myös sitä että minun olisi aika lähteä kotiin käyttämään Peruna ulkona, jonka jälkeen odotti iltavuoro elämäni tylsimmässä työssä pienessä lähikaupassa. Lukiosta valmistumisen jälkeen en vain vielä tiennyt mitä halusin elämältä, joten olin ottanut ensimmäisen duunin joka minulle tarjottiin. Ei se minua toisaalta myöskään häirinnyt, saipahan pistää aivot narikkaan ja palkka juoksi, vaikkei minun juuri tarvinnut.

Kävin noutamassa kassini kaapistani ja suuntasin tieni ulos. Tallin räystäitä koristi ihanat pimenevässä illassa loistavat jouluvalot ja parkkipaikka alkoi täyttyä tuntilaisista ja muista asiakkaista. Totesin pakenevani paikalta siis parhaaseen mahdolliseen aikaan. Vaikkakin pidin itseäni jokseenkin ekstroverttinä, tallilla oli parasta kun sai touhuta kaikessa rauhassa ilman hälinää. Ennen lähtöäni kävin vielä tarhoilla viemässä Loretalle porkkanan. Samalla pyytelin tammalta anteeksi etten ollut tänään osoittanut sille sen suurempaa huomiota. Se ei korvaansa lotkauttanut puheilleni vaan nappasi porkkanan suuhunsa ahneesti ja tajutessaan ettei enempää herkkuja tippunut, kääntyi kannoillaan ja lähti villisti pukitellen laukkaamaan toiseen päähän tarhaa. Katselin tamman menoa hetken huvittuneena ja lähdin sitten itsekin vastakkaiseen suuntaan autolleni.