Post by Tino on Oct 21, 2021 21:24:05 GMT
PROLOGI
Mä irvistin peilikuvalle Karakallion Alepan ikkunassa. Tino Mäkelä, nyt seitsemäntoista vuotta, snapback väärinpäin päässä, jäänyt luokalleen kerran ja peruskoulun jälkeen joutunut kymppiluokalle. Mulla ei ollut hajuakaan, mitä mä haluaisin tehdä isona. Mun hupparin taskun reuna repsotti, rystyset oli ruvella ja nenä oli vinossa yhä törmäyksestä Rikun nyrkkiin kun mä olin neljätoista. Lisäksi mulla oli tamponi oikeassa sieraimessa, koska sieltä tuli verta.
Ostarin kivinen käytävä oli ollut omiaan kerjäämään turpaan Pitsalta. Niin oli myös tapahtunut.
Pitsa: maailman suurin vitsi, aknenaamainen hyypiö, joka oli jääkaapin pituinen ja pakastearkun levyinen. Hyvä tyyppi. Sekin oli päässyt kouluun.
Hupparin rinnassa oli myös vähän verta. Joku mimmeistä kysyi, tarviinko uutta tamponia. Pudistin päätäni, se katsoi mua melkein säälien. Mä en kaivannut sen sääliä. Me oltiin vain painittu niin kuin pojat välillä painii.
Oikeasti mun elämä oli ihan hyvää, vaikka mua ei oltu luotu käyttäytymään. Mä olin impulsiivinen ja spontaani, riidanhaluinen, mulla oli isoja auktoriteettiongelmia. Mua se ei haitannut, opettajia kylläkin. Mä olin jopa ollut kesäduunissa mun faijan kaverin firmassa jossain hiton varastolla trukkikuskina, mikä oli ollut ihan jees. Uudestaan en enää menisi.
Pitsa rähjäsi vieläkin jotain. Se ärsytti.
”Lähen vetää”, mä tuhahdin ja heitin verisen tamponin mun nenästä sitä kohti. Se osui sen olkapäähän ja jätti verisen tahran vaaleaan huppariin. Pitsa syöksähti mua kohti sen julman kokoisella ruholla, mutta mä olin pieni, ketterä ja nopea. Sysäsin itseni eteenpäin, heitin skeittilaudan maahan ja lähdin karkuun vikkelästi. Pitsalla ei ollut mitään mahdollisuutta.
Mun oli välillä vaikea olla yksin ja tekemättä mitään, vaikka samaan aikaan halusin vain haastaa riitaa kaikkien kanssa. Ne kaikki ärsytti mua.
Skeittilauta liisi pitkin asfalttia, kun mun puhelin piippasi. Hetken mä meinasin olla katsomatta, se ois kuitenkin joku Pinja, joka uikuttaisi mua takaisin. Kuitenkin mä ponkaisin laudan seis ja kaivoin puhelimen farkkujen taskusta huomatakseni lähettäjän olevan Viktor. Se pyysi mua hakemaan sen tallilta.
Viktor oli hyvä jätkä, paitsi että se harrasti jotain hiton ratsastusta ja hevosia. Mä inhosin hevosia. Mun sisko taas rakasti niitä ja ratsasti niitä työkseen tai jotain. Siskokin oli ärsyttävä. Vähän kuin ne sen kirotut hevosetkin. Kun Viktor oli ilmoittanut hankkineensa jonkun hoitohevosen, mä olin heittänyt sitä kengällä. Hyi.
Eikä Viktor ollut puhunut asiasta enempää.
Nyt se kuitenkin lähetti mulle jo tallin osoitteen. Huokaisten mä lupasin hakee sen, mutta en suostuisi astumaan talliin sisään maksustakaan.
Mulla oli kevari. Se oli mun henkireikä, keino pois Espoosta, takaisin Helsinkiin mistä me oltiin muutettu kaks vuotta sitten. Mun puolesta voitaisiin asua siellä vieläkin. Karakallion harmaat kerrostalot oli munkin mielestä ankeat, vaikka niitä kuinka yritettäisiin piristää seinämaalauksin. Me oltiin muutettu, koska sisko oli muuttanut pois ja äitipuoli taas faijan kanssa yhteen. Ne suunnitteli häitä, olivat suunnitelleet jo vuoden, mutta eivät osanneet päättää päivää. Mun mielestä niiden ois kannattanut erota.
Kukaan ei ollut kotona kun kävin nappaamassa kaks kypärää ja takin. Vasta käynnistäessäni kevarin moottoria parkkipaikalla mä tajusin, että olis varmaan kannattanut vaihtaa verinen hupparikin. En jaksanut enää lähteä takaisin.
Kirkkonummelle ajoi vajaan puolituntia. Mun piti pysähtyä kerran katsomaan, mihin mun pitikään ajaa: periaatteessa reitti oli helppo. Kun mä vihdoin pääsin perille, lokakuinen ilta hämärsi jo, parkkipaikan hiekan rahistessa pyörien alla niiden pysähtyessä. Mä tekstasin Viktorille olevani parkkiksella ja pistin tupakaksi.
”Anteeks, meillä on merkattu tupakkapaikka tuolla noin...” kuului mun takaa ääni ja kun mä käännyin ympäri, kohtasin katseen vaaleatukkaisen miehen kanssa. Sen suu painui tiukasti suppuun heti kun se näki mut – varmaan mun naamassa sinersi jo mustelma ja tummanharmaasta hupparista erottui tummat, kuivuneet läiskät avonaisen prätkätakin alta. ”Mitäköhän asiaa sulla on tänne?”
”Mä oon vaan hakemassa kaveria”, mä tokaisin ja tallasin tupakan maahan mun jalan alle. Vieraan jätkän silmät levähtivät suuriksi ja se oli juuri avaamassa vihaisesti suutaan, kun mun takaa kuului tuttu ääni.
”Hei vajakki, nouki se maasta, ei tääl roskata”, Viktor huudahti, mutta sen äänessä oli naurua. Mä pyöräytin silmiäni ja korostuneen tympeästi nostin tumpin maasta tunkien sen mun taskuun kiroten hienohelmoja.
”Onks tää sun joku kaveri?” kysyi tuntematon Viktorilta kädet puuskassa. Viktor kohautti olkiaan kävellessään mun viereen.
”Riippuu vähän siitä kuin tyhmästi se käyttäytyy. Välil en tunne sitä ollenkaan.”
Pamautin sitä käsivarteen.
”Toivon et mä en tuntis sua ollenkaan just nyt”, mutisin hiljaa. Tuntematon näytti tyytymättömältä, mutta tuhahti ja lähti.
”Kiitti ihan sikana”, Viktor sanoi ja vilkaisi mua päästä varpaisiin. ”Näytät tosi asialliselta. Yritätkö sä saada mut nolattua tai heitettyä pihalle täältä?”
”Eiku sen osaat ihan itekin”, mä virnistin ja Viktor tyrkkäsi mua käsivarteen. Kun se puki kypärää päähänsä, mä vilkaisin kivistä tallia parkkiksen vieressä. Pihalla haisi hevonen.
Hyi.
Vedin itsellenikin kypärän päähän.