|
|
Post by Malin on Oct 19, 2021 15:21:31 GMT
|
|
|
|
Post by Malin on Oct 19, 2021 15:33:04 GMT
19.10.2021 | YKSI Siitä oli nyt kuusi kuukautta kun Stall Lejondal oli auennut. Se oli ollut hitti alusta asti: ratsastuskoulun tuntilistat olivat täyttyneet nopeammin kuin mitä olin edes osannut kuvitella. Se oli aivan sekopäistä ja kaikilla oli ollut hirveä kiire pitää tallia pystyssä. Hiljaa alku oli kuitenkin rauhoittunut ja nyt talli pyöri jo tasaisesti ilman suuria yleisöryntäyksiä. Rosa katsoi mua karsinasta lempein silmin. Se oli mun lemppari: simppeli tamma, joka ei tehnyt hoitotoimenpiteistä suurta numeroa. Juuri sitä mitä halusin. Sen vieressä oleva toinen kimo, Korppu, oli toista maata. Sen kanssa en ollut aina ihan varma mitä sen päässä liikkui. Ehkä ei mitään, sekään ei olisi yllättävää. Nytkin se katseli karsinan oven yli korvat luimussa ja näytti samaan aikaan siltä, että halusi ulos ja ettei todellakaan haluaisi ulos. Aamu oli vasta alkanut valjeta lokakuiseen aamuun. Viime yönä oli mittari oli laskenut pakkasen puolelle ja maa kimmelsi hieman ensimmäisistä valon säteistä. Rosa seurasi mun perässä ulos tallista kohti tarhaa. Annika oli jo ratsastamassa, sen näki kalliista autosta sen oman tallin pielessä. Nainen ei tehnyt tallilla juuri muuta, tai ei ainakaan tallitöitä. Rosa korskahti hieman päästessään irti tarhassa raikkaaseen syysaamuun. Jolina oli kilahtanut täysin päästessään tarhaan ja nytkin ravasi valkean ystävänsä luokse. Oli hauskaa, että ne pystyivät tarhaamaan yhdessä. Rosalla oli jo hoitajakin. Hoitajahaut olivat auenneet muutama päivä sitten. Olin avannut ne tuntiratsastajien ryntäyksen tasoittuessa ja vastaanottanut jo useamma hakemuksen. Se oli mukavaa. Hymyilytti. Stall Lejondal saattaisi jopa toimia. |
|
|
|
Post by Malin on Nov 26, 2021 0:59:32 GMT
15.-21.11.2021 | KAKSI Mä olin tammaihminen. Jokin niissä iski muhun ihan erilaisella tavalla kuin ruunat tai orit, enkä edes tiennyt mikä. Oli ehkä virhe siksi, että Stall Lejondalin hevosten hankinta oli annettu mun käsiin: Ennen kaikkea mun koeratsastettavaksi Enniä, Lorettaa ja Jalia lukuunottamatta, ne kun olivat muuttaneet suoraan Leijonalaaksosta. Hevosten ostaminen jonkun toisen piikkiin oli unelmatyö, mutta jälkeen päin katsoessani Stall Lejondalin tammojen miehittämiä karsinoita olin ehkä ollut vähän ajattelematon. ”Eiks teillä oo vielä tilaa monta karsinaa?” Sinna kysyi tupakka suupielessä. Me oltiin piilossa maneesin takana, vaikka virallinen tupakkapaikka oli parkkipaikan laidalla. Mä en tykännyt polttaa asiakkaiden nähden. Enhän mä edes polttanut: paitsi kun mua stressasi. ”Viisi”, mä huokaisin. ”No sitten se meinaa viittä ruunaa lisää”, blondi nainen vastasi suoraan tyyliinsä. ”Ei se oo sen kummempaa.” ”Niin kai”, mä huokaisin. Sinna sai usein asiat kuulostamaan helpommilta kuin mitä ne olivat. Sen elämässä kaikki mutkat suoristettiin kivuttomasti ja yksinkertaisesti. Kaksi päivää myöhemmin mä starttasin autoni pihasta enkä suunnannutkaan Lönnbyhyn. Ratsastuskypärä lepäsi pelkääjänpaikan penkillä, ja mä vilkaisin sitä nopeasti. Mulla oli sille päivälle sovittu muutamakin koeratsastus. Olin ottanut trailerin mukaani jo edellisenä iltana ja siellä se oli seissyt kerrostalon parkkipaikalla tyytyväisenä, valmiina tulevaan aamuun. Aurinko oli juuri alkanut luoda vähäistä valoa teille, kun mä lähdin ajamaan. Sinä päivänä talliin tuli Zabaglione, punainen, säpsy poni. En mä ollut edes mennyt sitä katsomaan, mutta se oli katsonut mua vaativasti tarhasta ihanilla, suloisilla silmillään. Onhan se myynnissä, oli mulle hevosta esitellyt nainen sanonut. Mutta ei se sovi ratsastuskouluun. Se pelkää elämää.Puolitoista tuntia myöhemmin mä lastasin Zaban traileriin. Teemu oli lentää takapuolelleen nähdessään mun ostokseni. Kaikki tuntuivat rakastuvan poniin heti, mutta se loppui heti kun mä kerroin siitä lisää. Mitä me tehdään sellaisella ponilla, jota ei asiakkaat välttämättä edes voi ratsastaa? Mä katsoin niitä tuohtuneesti. No opetetaan ne ratsastamaan! Kolme päivää myöhemmin mä lähdin Ahvenanmaalle ja toin tuliaisiksi Drystanin. Sen mä tiesin haluavani ennen kuin edes lähdin tallin pihasta, mutta otin silti ratsastuskamat mukaan. Tietenkin mä halusin testata sitä, olihan se mielettömän upea hevonen! Drystanin kävellessä sisään käytävälle sunnuntain tuntien aikaan kävi tallissa suurin kohina hetkeen. Se oli valtavan korkea, musta, kiiltävä ja sen uudesta paikasta virittynyt mielentila tuntui tekevän siitä vielä mahtavamman. Sieraimet suurina se katseli valppailla silmillään ympärilleen. Olihan se upea. Kun kaikki asiakkaat olivat lähteneet kotiin viimein yhdeksältä, avasin mä Erinin kanssa kuohuvapullon. Säpsy poni ja lehmänhermoinen jättiläinen tuijottivat meitä karsinoistaan ihmeissään kun me istahdettiin tallikäytävälle maahan. Kippis, sanoin mielessäni. Olisi voinut mennä huonomminkin. Tervetuloa Zaba ja Drystan! |
|
